keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Valoihminen

Oletko koskaan kuunellut Johanna kurkelan valoihminen. Jos et niin kehoitan sinua kuuntelemaan. Yksi kaunemiista lauluista mitä tiedän.Mun elämässä on monta valoihmistä. Mun mies, vaari , isä ja tytär. He ovat ihmisiä jotka näkevät värit kirkaamin kuin muut juuri niinkuin Johanna laulaa.

Tunne ihmisenä on niin helppo jäädä vangiksi johonkin tunteeseen. Jos se on negativiinen tunne ei sitä noin vain riuhtase pois. Siksi on niin tärkeää ympäröidä itsensä ihmisillä valoisilla jotka näkevät asiat kirkaamin kuin muut. Eilen juttelin vaarin kanssa puhelimessa pitkään. Vaari kertoi lapsuudestaan ja mä kysyin että mikä oli hänen onnellisin lapsuuden muisto. Siihen vaari vastasi että kun hän sai ensimmäisen pyörän. Se oli suuri asia siihen aikaan. Mä mietin omaa lapsuuttani ja onnellisinta muistoa, minulle se oli kun sain kanin. Teddyn. Se oli valkonen ja sillä oli turkissa mustia täpliä. Kerran se karkas eikä löytynyt mistään. Naapurin pojat olivat päästäneet sen irti ja ajattelin etten koskaan enää löydä kania. Itkin ja olin toivoton, mun pikku veli juoksi pitkin metsää ja huusi teddyä mutta kani oli kateissa.
Menin äidin luokse ja itkin, sanoin etten voi nukkua kun teddy on poissa. Äiti lohduutti ja sanoi että mene vain nukkumaan ja voit rukoilla että kani palaa aamulla kotipihalle. Mä uskoin äitiä ja aamulla kun heräsin niin kani rouskutti onnellisena takapihallla ruohoa. Juoksin ulos yökkärit päällä ja rutistin pupua.
Se oli mun toiseksi onnellisin lapsuuden muisto. Sen pituinen se. Nyt kutsuu uni.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti